Arkisto

Arkadianmäellä on unohtunut, ketä varten siellä ollaan

Suomen eduskuntatalo pitäisi olla paikka, jossa rakennetaan tulevaisuutta. Paikka, jossa erilaiset ihmiset kokoontuvat saman pöydän ääreen kantamaan vastuuta yhteisestä maasta. Sen pitäisi olla työpaikka, jossa arvostetaan osaamista, yhteistyötä ja ennen kaikkea meitä, joiden luottamuksella valta on annettu.

Arkadianmäestä on tullut näyttämö jatkuvalle riitelylle, syyttelylle ja menneiden kaivelulle. Aikaa käytetään toisten mollaamiseen enemmän kuin ratkaisujen rakentamiseen. Keskustelu ei enää nosta ihmisiä — se repii heitä alas. Ja samalla unohtuu kaikkein tärkein asia: suomalaiset eivät valinneet päättäjiä taistelemaan keskenään, vaan huolehtimaan heidän asioistaan.

Nykyinen asenne tekee tilanteesta surullisen. Ei vain poliitikkojen vuoksi, vaan kansalaisten vuoksi. Niiden ihmisten, jotka käyvät töissä, maksavat veronsa, kasvattavat lapsensa ja yrittävät uskoa siihen, että joku oikeasti rakentaa parempaa huomista. He ansaitsevat enemmän kuin loputtoman nokittelun ja vastuun pakoilun.

Politiikassa pitäisi olla tilaa näkemyseroille, sillä demokratia tarvitsee niitä. Mutta eri mieltä oleminen ei oikeuta halveksimaan ketään. Johtajuus ei ole äänekkäintä huutamista tai vanhojen virheiden jatkuvaa vatvomista. Hyvä johtajuus on kykyä kantaa vastuuta, myöntää ja korjata erehdyksiä, katsoa tulevaisuuteen myös silloin, kun se on vaikeaa.

Samalla politiikassa tuntuu unohtuvan liian usein myös se, ettei yhteiskunta pyöri pelkillä mielipiteillä. Suomessa on valtava määrä asiantuntijoita, virkamiehiä, tutkijoita, yrittäjiä, opettajia, hoitajia ja muiden alojen ammattilaisia, jotka tekevät työtään vuosien kokemuksella ja osaamisella. He näkevät arjessa, mikä toimii ja mikä ei. Silti heidän näkemyksensä jäävät liian usein poliittisen vastakkainasettelun alle.

Päätöksiä ei pitäisi rakentaa niin, että asiantuntijat nähdään esteenä tai pelkkinä sivustakatsojina. Heidät pitäisi nähdä yhteistyökumppaneina. Vahva johtajuus ei tarkoita sitä, että yksi ihminen tietää kaiken — vaan sitä, että osaa kuunnella heitä, jotka tietävät omasta alastaan ja arjestaan enemmän. Juuri yhteistyö päätöksenteon ja asiantuntijuuden välillä luo kestävää politiikkaa, joka kantaa myös seuraavien hallituskausien yli.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että moni vallan huipulla on unohtanut, miten etuoikeutettu asema heillä on. Kansan luottamus ei ole pysyvä oikeus — se on määräaikainen tehtävä. Suomalaisten antama mandaatti ei ole palkinto egolle, vaan velvollisuus tehdä töitä yhteisen hyvän eteen. Juuri siitä syystä nykyinen ilmapiiri herättää pettymystä.

Suomi tarvitsee rakentajia, ei jatkuvaa vastakkainasettelua. Ihmisiä, jotka uskaltavat katsoa eteenpäin sen sijaan, että jäisivät vellomaan menneiden keskeneräisyyksien raunioihin. Suomi tarvitsee ihmisiä, jotka ymmärtävät, että politiikan tärkein tehtävä ei ole voittaa seuraavaa väittelyä — vaan varmistaa, että tavallisten ihmisten elämä olisi hieman turvallisempaa, vakaampaa ja toiveikkaampaa huomenna kuin tänään.

Kansalaiset ansaitsevat päättäjiä, jotka muistavat ja arvostavat sitä, miksi heidät sinne valittiin. Ennen kaikkea he ansaitsevat päättäjiä, jotka osaavat arvostaa myös toistensa työtä — koska ilman sitä ei synny luottamusta, eikä ilman luottamusta rakenneta maata.(13.5.2026)

Kun arki kaatuu, sinä joudut paikkaan aukot – jokainen meistä maksajana hallituksen pestessä käsiään

Hyvinvointialueiden kriisi ei ole luonnonilmiö. Se on seurausta poliittisista valinnoista. Kun hallitus kiristää hyvinvointialueiden taloutta ja puhuu vastuullisuudesta, todellisuudessa vastuu siirtyy niille, joilla on vähiten mahdollisuuksia sanoa ei: omaisille, vanhemmille ja läheisille.

Kuvitellaan perhe, jossa vammainen lapsi ei saa koulukuljetusta, vaikka tarve on ilmeinen. Vanhempi vie lasta aamuisin ja iltapäivisin – järjestelee työaikansa, ottaa palkattomia vapaita tai jää kokonaan pois töistä. Hyvinvointialueen kulurivi pienenee, mutta samalla pienenevät verotulot ja kasvavat toimeentulotuen, sairauspoissaolojen ja uupumuksen kustannukset. Kulurakenne vääristyy: meno siirtyy yhdeltä toiselle ja osin kokonaan näkymättömiin.

Tai ikäihminen, joka pärjäisi kotona, jos kotihoito kävisi riittävän usein. Kun käynnit vähenevät, omainen alkaa paikata puutetta iltaisin, viikonloppuisin ja öisin. Lopulta voimat loppuvat, vanhus kaatuu tai lääkitys pettää, ja tie vie päivystykseen. Lyhyestä kotihoitokäynnistä säästetty euro muuttuu tuhansien eurojen sairaalalaskuksi. Perustason palveluista säästäminen kasvattaa erikoissairaanhoidon menoja. Tämä ei ole tehokkuutta, vaan kalliin pään paisumista.

Mielenterveyspalveluissa sama ilmiö toistuu. Nuori, joka tarvitsisi varhaista tukea, jää jonoon. Oireet pahenevat, opinnot keskeytyvät ja työkyky heikkenee. Apua saa lopulta kriisissä – ambulanssin tai päivystyksen kautta. Varhainen, suhteellisen kevyt ja edullinen tuki korvautuu raskaalla ja kalliilla hoidolla sekä menetetyllä työpanoksella. Kulut eivät vähene, ne vain muuttuvat akuutimmiksi ja kalliimmiksi.

Näissä tilanteissa ei ole kyse yksittäisistä poikkeuksista, vaan rakenteesta. Hoitajamitoitusta heikennetään, perhetyötä karsitaan ja hyvinvointialueille annetaan mahdoton yhtälö: säästä tai riko lakia. Samalla kulurakenne siirtyy ennaltaehkäisystä korjaavaan, perustasolta erityistasolle ja julkisesta taloudesta kotitalouksien harteille. Kun resurssit ajetaan minimiin, vastuu siirtyy hiljaisesti omaisille. Heille ei makseta palkkaa, heitä ei mitoiteta eikä heidvastuuän jaksamistaan seurata – mutta heidän varaan lasketaan.

Tällainen politiikka rikkoo yhdenvertaisuuden ja hämärtää todelliset kustannukset. Kaikilla ei ole autoa kuljettaa lasta, joustavaa työaikaa hoitaa vanhempaa tai voimia valittaa päätöksistä. Palveluja saa se, joka jaksaa taistella. Oikeudet muuttuvat etuoikeuksiksi – ja samalla julkinen talous menettää verotuloja ja maksaa kasvavia kriisikustannuksia.

Hallitus toistaa, että jokaisen tulee huolehtia itsestään ja läheisistään. Mutta samaan aikaan talous rakentuu sen varaan, että ihmiset käyvät töissä ja maksavat veroja. Kun työikäiset uupuvat paikkaamaan palvelujärjestelmän aukkoja, kulurakenne vääristyy kahdesti: menot kasvavat raskaammissa palveluissa ja tulot pienenevät työpanoksen vähentyessä.

Ongelma ei ole vain rahan määrä, vaan kulurakenteen vääristyminen. Kun ennaltaehkäisevistä ja arjen peruspalveluista leikataan, kustannukset eivät katoa – ne siirtyvät raskaampiin ja kalliimpiin palveluihin tai kokonaan julkisen talouden ulkopuolelle perheiden kannettaviksi. Budjetissa syntyy näennäinen säästö, mutta kokonaiskustannukset kasvavat.

Ratkaisu on yksinkertainen ja poliittinen. Palvelut on myönnettävä oikealle ihmiselle, oikeaan aikaan ja oikeasta paikasta – ja rahoituksen on tuettava tätä logiikkaa. Ennaltaehkäisy ja perustason palvelut eivät ole kuluerä, vaan investointi, joka pitää kulurakenteen terveenä.

Väärät ihmiset voivat tehdä oikeita asioita – mutta se, että heidät pakotetaan paikkaamaan järjestelmän aukkoja, ei ole sattumaa. Se on valinta. Ja valinnoista kuuluu kantaa vastuu. (18.3.2026)

Puhe aluevaltuustossa 2.2.2026

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja muut kuulijat

Vantaan ja Keravan hyvinvointialueella on kuluneen kolmen vuoden aikana saatu aikaan paljon hyvää – uusia toimintatapoja, palveluiden kehittämistä ja yhteistyön rakentamista – samaan aikaan on selvää, että jatkuvat organisaatiomuutokset vaikuttavat työntekijöiden arkeen. 

Hyvinvointialueen johtaja totesi viime viikolla julkisuudessa, että asiakkaiden tarpeista on pystytty huolehtimaan samalla, kun taloutta on tasapainotettu voimakkaasti. On kuitenkin kuunneltava työntekijöiden ääntä, mitä kentälle aidosti kuuluu.

Aluevaltuutettuna olen saanut yhteydenottoja työntekijöiltä ja asukkailta, viesti on huolestuttava: palvelupolut takkuavat ja työntekijöiden jaksamista koetellaan.

Säästöt eivät ole vain lukuja budjetissa, ne osuvat suoraan ihmisiin. Työntekijöiden arjessa läsnä ovat toistuvat yt-neuvottelut, tehtävämuutokset ja epävarmuus omasta työstä vähentäen luottamusta tulevaisuuteen. Moni kokee, ettei omaa osaamista enää arvosteta – vaikka juuri heidän työnsä pitää palvelut pystyssä. Kun työn merkitys murenee, heikkee myös ammatillinen ylpeys, motivaatio ja hyvinvointi.

Erityisen vakava tilanne on sosiaalipalveluissa. Ammattilaiset joutuvat  toimimaan tilanteissa, joissa he eivät pysty vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin ammattietiikan ja lain edellyttämällä tavalla. Tämä heijastuu suoraan asiakkaiden oikeuksien ja palvelujen tosiasialliseen toteutumiseen, kuten Nykyrin aloitteessakin todetaan.

Meillä on erinomaiset lähtökohdat kehittämisen jatkamiselle, mutta se ei onnistu, mikäli henkilöstö uupuu ja heidän kokemuksensa jätetään kuulematta. Siksi edellytän, että henkilöstön työhyvinvointia sekä työnantajan veto- ja pitovoimaa koskevat mittarit tuodaan säännöllisesti aluevaltuutettujen tietoon. Hyvinvointialuetta ei tule rakentaa työntekijöiden selkänahasta. Se on rakennettava yhdessä, työntekijöiden ja asukkaiden rinnalla. Kiitos.

Sote uudistus epäonnistuu ilman vastuullista työnantajapolitiikkaa

Eduskunta hyväksyi 23.6.2021 Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen, jonka tarkoituksena on vastata tulevaisuuden haasteisiin ja varmistaa, että meille kaikille on tarjolla riittävät ja oikea-aikaiset sotepalvelut.

Tulevilla sotealueilla on suuri vastuu siitä, kuinka laadukkaita palveluita pystytään tuottamaan. Laadukkaita palveluita ei pystytä tuottamaan ilman sitoutunutta ja motivoitunutta henkilöstöä. Tässä piilee yksi suurimmista haasteista, joka voi estää uudistuksen hyötyjen toteutumisen. Tämän hetken keskeisimmät haasteet sotealalla ovat työvoiman riittävyys ja työnkuormittavuus. Ilman näiden haasteiden ratkaisua ei saa laadukkaita palveluita. Esimerkiksi Helsingin Uudenmaan
sairaanhoitopiirissä on useiden satojen krooninen pula hoitajista. Nykyisellä työnkuormittavuudella ja palkkauksella ei pystytä houkuttelemaan riittävästi työvoimaa terveydenhuollon tehtäviin. Tästä kertoo esimerkiksi Tehyn juuri julkaistu tutkimus, jossa 95% alle 30-vuotiaista sairaanhoitajista on harkinnut alan vaihtoa. Nämä luvut ovat siinä määrin hälyttäviä, että asiaan on löydettäviä kestäviä ratkaisuja.

Jatkuva vaihtuvuus ja pula työntekijöistä vaivaa myös sosiaalialan palveluita. Jatkuva työntekijöiden vaihtuvuus vaikuttaa vahvasti laadukkaan asiakastyön tekemiseen. Asiakas joutuu avaamaan kipeimmät asiansa yhä uudelleen, eikä pysty luomaan luottamuksellista suhdetta työntekijäänsä. Luottamus on ensiarvoisen tärkeää, kun mietitään asiakasta tukevia palveluita. Työntekijällä tulisi olla aikaa kohdata asiakkaansa vastaamalla heidän tarpeisiinsa. Suurin kärsiä sosiaalialan asiakkaista ovat usein kaikkein heikoimmassa asemassa olevat yhteiskunnassamme, kuten lapset ja vanhukset. Palkkaus on riittämättömien resurssien ja työnkuormittavuuden lisäksi keskeinen tekijä, kun
mietitään, kuinka sote-alan ammattilaiset kyetään pitämään alalla nyt ja tulevaisuudessa. Palkkaukseen tarvittaisiin tasokorotus, jolla alan vetovoima turvataan. Korotuksen suuruus on toki työmarkkinajärjestöjen käsissä, mutta julkisenvallan ja niiden edustajana tulevien hyvinvointialueiden pitää kohdentaa riittävät rahalliset resurssit palkkauksen korjaamiseen. Palkkauksen lisäksi työntekijöille tulee antaa mahdollisuuksia vaikuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon
rakenteisiin ja työnsä sisältöön. Aidolla osallistamisella ja hyödyntämällä henkilöstön koko potentiaali saadaan luotua järjestelmä, jolla voidaan hoitaa meitä kaikkia kokonaisvaltaisesti ja kustannustehokkaasti myös tulevaisuudessa. Tämä malli luo samalla työntekijöille uralla etenemisen mahdollisuuksia.

Vastuullinen työnantaja huolehtii henkilöstön hyvinvoinnista, urapoluista ja antaa työntekijöille osaamisesta ja vastuunkannosta asian- ja oikeudenmukaisen palkan. Tammikuun 23. päivä valittavat hyvinvointialueiden valtuutetut tulevat päättämään palveluiden järjestämisestä tehden arvovalintoja mihin resursseja käytetään. Jos hyvinvointialue ei toimi työnantajana vastuullisesti ja oikeudenmukaisesti ja hyödynnä koko henkilöstön potentiaalia, tulevat uudistuksen hyödyt valumaan hukkaan. Siksi on tärkeää valita tammikuussa päättäjät, jotka ymmärtävät terveydenhuollon kokonaisuuden ja resurssien oikean kohdentamisen tärkeyden.

Jonna Weckström, lähihoitaja ja yhteisöpedagogi
Keravan sosiaali- ja terveyslautakunnan varajäsen

20.1.2023 lehtiartikkeli

Kriittinen tuki puuttuu nuorten odottaessa mielenterveyspalveluihin

Nuorten keskuudessa jatkuvasti kasvava uupumus on ongelma, joka vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Nuoren oireilu, masennus, ahdistus ja pahimmillaan itsetuhoisuus muuttavat koko perheen arjen. Elämään astuvat pelko, huoli ja epätietoisuus. Tässä vaiheessa vanhemmuuteen tulisi saada akuuttia tukea auttamaan perhettä nuoren odottaessa pahimmillaan kuukausia pääsyä ruuhkautuneisiin palveluihin. Tämä oikea-aikainen tuki antaa vanhemmille mahdollisuuden paremmin kannatella ja tukea nuorta. Tukea pystyttäisiin luontevimmin antamaan perheneuvoloiden kautta.

Pääsy perheneuvolapalveluihin on kuitenkin pääasiassa rajattu alle 13-vuotiaille, koska sosiaalihuoltolaki ei niiden tarjoamista tämän jälkeen vaadi. Sosiaalihuoltolakia on uudistettava ja perheiden tukipalvelut turvattava lainsäädännöllä koskemaan myös yli 13-vuotiaiden nuorten perheitä. Terveydenhuoltolakia pitää yhdenmukaistaa opiskelijahuollon kanssa niin, että mielenterveysongelmia voidaan hoitaa myös kouluterveydenhoidossa.

Tavoitteena on varmistaa perheille oikeus tukipalveluihin niin kauan, kun nuori asuu kotona, ja kuuluu toisen asteen oppivelvollisuuden piiriin.